sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Keuruun yömaraton

Töissä on kaksi viikkoa vellonut vatsatautia ja minä oon paikannut milloin kenenkin sairastumista. Olen koittanut uida käsidesissä ja varoa. Koko ajan jännitin että sairastun enkä pääse juoksemaan... pe aamuna onnittelin itseäni että sainpas vältettyä taudin ja nyt kohti Keuruuta :) Hartolassa pysähdyin kahvilla ja sielä pulla vielä maistui mutta sitten alkoi vetää jo vähän vaisuksi ja kun lähempäänä Keuruuta ajattelin että käyn vielä jotain haukkaamassa ja pysähdyin yhden taukopaikan pihalle... menin katselemaan tarjottavia ja mikään ei tuntunut maistuvan... valitsin croisantin ja kaakaon, ajattelin että mua vaan jännittää eikä siksi maistu... mutta kun ei jännittänyt... se normaali kisaa edeltävä olotila puuttui kokonaan... väsytti vain. Vein ostokseni autoon ja sielä haukkasin kerran croisantista... enempää en saanut alas...

Tulin perille... nousin autosta ja aloin kaivaa kamoja esiin. Lähdin hakemaan numerolappua ja ajanottosirua... sellaista tarraa... ei olekaan sellaista aiemmin ollut. Jalat tuntui tyhjältä ja olo muutenkin vaisu, ei mitään intoa päällä mikä normaalisti olisi jo kovana.
Maratoonarit lähti ensin ja pikkuhiljaa alkoi meidän puolikkaallekin lähtijöiden vuoro lähestyä. Asetuin kahden tunnin jäniksen taakse vakaana aikomuksena saada tänään aika lähelle kahta tuntia, tai jopa rikki. Lähdettiin juoksemaan ja heti ekalla kilsalla oli selvää että niillä kahdella makaroonilla joita jaloiksikin välillä kutsutaan... ei joko tänään juostaisi... tai ainakin juokseminen olisi vaikeaa. Sinnittelin kuitenkin mukana... ei se sinänsä ollut vaikeaa... oli vaan kaikenkaikkiaan tosi haluton olo... Kannustusta oli reitin varrella tosi kivasti ja lueskelin lappusia jotka hymyilyttikin... Virittelin musiikinkin korville mutta nekin kappaleet, huolella valitut, lähinnä ärsytti... kun tiesin minkä ilon ja hyvän juoksun tunteen ne yleensä saa aikaan ja nyt kaikki oli ihan pakkopullaa... Kun Muse lauloi Feelling goodia ja Kingston Wall I feel lovea... niin en voinut edes kuunnella... nykäisin napit pois korvilta... kun en yhtään tuntenut lovea tai goodia... Aloin miettiä että tänään se varmaan tulee... ensimäinen DNF... ja sitten mietin että eikä tule... ennemmin vaikka kävelen... tai vaikka konttaan... no, en nyt sentään kontannut olisi... kunhan ärisin...

Juomapaikalle tullessa ajatuskin urkkajuomasta teki pahaa... ja mukana olevat omat geelitkin sai rauhassa jäädä vyöhön... vesi oli ainoa jota pystyin harkita... mahassa alkoi tuntua oudolta... Ja ihan koko ajan paleli. Kädet oli kananlihalla vaikka ilma oli lämmin ja sen verran lujaa nyt mentiin että lämmin olisi pitänyt tulla aika kylmässäkin kelissä. Kierroksen loppupuolella mietin että nyt ollaan kohta maalialueella... olisi helppo keskeyttää... pääsisi lepäämään ja varusteiden luokse helposti.... vaan niinpä sitä huomasin jatkavani joukon mukana ja tilaisuus oli menetetty...en vaan pystynyt luovuttamaan...

Pian toiselle kierrokselle lähdön jälkeen se sitten iski... pakottava tarve päästä puskaan... katselin ihmessäni että mihin mä nyt menen ja kuin tilauksesta tuli sitten tiheää puskaa... sinne, onneksi mulla on aina paperia mukana tuossa vyötaskussa. Vähän helpotti tietenkin jollain tapaa vaan ei se väsymys... Kahden tunnin juna oli mennyt ja lähdin jolkottelemaan omaa tahtiani... lähelle seiskan tahtia alkuun kunnes taas sai kiihtymään... Yhdessä kohta reitin varrella oli kannustamassa joukko ihmisiä jotka alkoi kovasti kannustaa ja huudella että hei tuolta se tulee ja sillä on se paita... Katsoin taakseni, eikä sielä ollut ketään vasta kun paljon kauempana ja minua ne katsoi. Mulla oli Lahti Trail Runnersin paita päällä... en tunnistanut niitä enkä tiedä mitä tai kenet ne minussa sitten näki. Vilkuttelin ja hymyilin ja mietin että mitäköhän se oli...

No jonkin ajan kuluttua oli jo pakko taas kävelläkin ja sitten alkoi jo epätoivo vallata mieltä... täähän menee ihan penkin alle... sain pakotettua taas jalat juoksuun ja viimesen viisi kilsaa sitten sain taas 5.45-5.25 tahtia pidettyä... Ja silti paleli, koko ajan. Maaliin en ikinä ole tullut niin väsyneenä... jalat oli kuin hyytelöä... mitali kaulaan ja vessaan!! Sitten laiturille makaamaan.. Hetken päästä hain vaatetta päälle ja menin uudestaan makoilemaan laiturille... Kuuntelin kun Paanasen Harri kuulutettiin maaliin ja mietin että ei tainnut Harrillakaan mennä ihan putkeen kun nyt vasta tuli maaliin... olisin halunnut mennä moikkaamaan mutta en jaksanut... ja harmitti niin kauheasti koko juoksu ja se kuin sen kanssa kävi... Enkka joo... mutta mutta mutta... Kun mä olin niin päättänyt että tänään mennään alle kahden tunnin että tuntuu vaikka sitten pahalta mutta mennään... että kerrankin juoksen pois mukavuusalueelta... No niin todellakin tein... No se onkin suunnilleen ainoa asia josta olen tyytyväinen... kerrankin juoksin pois mukavuusalueelta... ja oliko sekään nyt sitten niin viisasta... ei kait...

Kun olin aikani makoillut sielä laiturilla hain hernekeittoa joka maistuikin yllättäin hyvältä ja ennenkaikkea, oli lämmintä... mutta sitten taas vessaan... istuskelin vielä jonkin aikaa ja lähdin sitten kävelemään autolle. Joku TREMKin tyyppi käveli vähän edellä ja alettiin siinä jutella. Hällä oli onnistunut juoksu ja sitten juteltiin jotain minun tulevaisuuden suunnitelmista ja kerroin että olis ehkä suunnitteilla tulla jouluna Nokialle... kuulemma Nokialla saattaisi olla joku joka viitsisi luotsata minut maratoonariksi :) Pitää olla lähempänä yhteyksissä sinne suuntaan :) Kiitos vain sinulle, nimi ei jäänyt mieleen jos edes esittäydyttiinkään. Mutta ehkä tunnistat tästä itsesi jos luet. Tuntui jotenkin hyvältä jutella tulevasta kun oli niin epäonnistunut tuore kokemus alla.
Ajelin hissun kissun mummon luokse Jämsänkoskelle ja nukuin la puoleenpäivään... sitten vähän seurustelua mummon kassa ja päiväunille ,seurustelua tädin kanssa... ajo kotiin... ja unille... kohta voisi lähteä vaikka päiväunille...

Ai niin, se loppuaika... Nettoaika oli 2.06.48... Brutto vähän huonompi... aika äkkiä tuolla pääsi lähtöviivan ylitse.